Lento lähti ja liiti läpi taivaan. Nimeltä mainitsemattoman suomalaisen lentoyhtiön tarjoama ruoka suoralla lennolla Helsinki-Narita oli alle opiskelijaruokalatason mutta piti elossa. Erehdyin rauhoittamaan kodinsiistimisestä villiintyneitä hermojani päivällisen kanssa tarjotulla ilmaisella punaviinillä. Olisi pitänyt ottaa olutta.

Ajanviettoa vajaan kymmenen tunnin lennolla tarjosi viihdekeskus, josta oli tavallisen leffatarjonnan lisäksi todella makeaa katsella matkantekoa kuvattuna sekä koneen nokasta että koneen pohjalta suoraan alaspäin. Lähtö ja laskeutuminen saivat uuden jännittävyyden visuaalisesta, mutta isossa koneessa niitä ei muuten juuri huomannut (verrattuna halpalentoyhtiöiden Oulu-Helsinki-lentoihin, joissa nousua ei voi olla missaamatta).

 

Viihdekeskuksen tarjonta oli monipuolista ja löysimme montakin mielenkiintoista leffaa katsottavaksemme. Tarjontaa kavensi kuitenkin ällistyksemme se, että koneessa humisi koko ajan (ilmastointi, itse lentäminen varmaankin) niin kovaa, ettei pelkkää englanninkielistä puhetta kuullut pienistä nappikuulokkeista, joilla tarjontaa pystyi katsomaan. Läheskään kaikissa leffoissa tai sarjoissa ei ollut valittavina tekstitystä englanniksi saati suomeksi. Myös lentoreittiä pystyi seuramaan reaaliajassa korkeus- ja nopeustietoineen. Jos sattuu omaamaan lomamökin Karjalassa Venäjän puolella, voi sitä yrittää ajankohtaistiedon avulla pongata istumapaikaltaan. Ihan kivoja yksityiskohtia tietää. Matkaa tänne kertyi Helsingistä pyöreästi 7888 km.

 

Maahantullessa piti olla täytettynä kaksi korttisysteemiä, jotka annettiin parin passintarkastuksen ja valokuvaus-sormenjälkisession aikana virkailijoille edellytyksenä maahanpääsylle. Naritan kentän tuloterminaali 2 suorastaan hämmensi meitä hiljaisuudellaan. Kello oli täällä aamu yhdeksän, kun laskeuduimme. Turistibyroon parin kartan kera suunnistimme junalippumyymälään huomataksemme missanneemme Tokion junan kahdella minuutilla. Saimme kuitenkin ostettua liput Narita Expressiin ja ylipuhuttua itsemme johonkin diiliin, johon kuului edestakaiset liput ja 2 000 yenin arvosta matkoja muilla junilla ja metrolla. Paikallinen matkakorttisysteemi ilmeisesti. Sopii kyllä sinänsä meille. Suosittelen lämpimästi tänne aikoville erilaisten lippusysteeminen perinpohjaista ennakkoselvitystä, koska vaihtoehtoja löytyy eikä myyjän englannintaitoon kannata luottaa tässä asiassa.

 

Itse junalaiturille pääsimme lopulta törmättyämme ensin junalaiturin porttiin (koska emme ymmärtäneet ajaa lippuamme läpi portin automaatista), hihiteltyämme linnunlaulua ja ystävällisiä neuvoja jakaville liukuportaille ja vessalle, joka sanoi Joonakselle jotakin japaniksi. Junalaiturilla hiljaisuus ja rauhallisuus jatkui, ja ällistyksemme junamme oli myöhässä. 

 

 

 

 

Useiden japaninkielisten kuulutusten jälkeen juna kuitenkin valui laiturille ja pääsimme lähtemään. Matkasta tuli ihan kotoinen VR mieleen, sen verran usein pysähdyimme ja ”We have stopped, because another train has passed us”. Ilmeisesti tapaus oli kuitenkin äärimmäisen harvinainen. Hitaus ei sinänsä meitä haitannut, koska tässä vaiheessa olimme valvoneet melkein vuorokauden ja silti suomen aikaa elävät kroppamme muistuttivat, että Suomessa minä olisin valmistautumassa aamutreeneihin.

 

Puolentoista tunnin pilkkimisen jälkeen nousimme junasta Shinjukun asemalla Tokiossa. Ensimmäinen huomio oli, ettei langaton internetyhteys toiminutkaan ja ollut ohjaamassa meitä reaaliajassa hotellille. No, eikun paikalliset halpissatikat kiskalta käteen ja suunnistamaan manuaalikartan avulla kaduille, joilla ei katukylttejä näkynyt. Parin ison tien ja metroaseman toimiessa tienviittoina löysimme kuitenkin kuin ihmeen kaupalla vain kaksinkertaisessa ajassa perille hotellin nettisivuilla luvatun kymmenen minuutin sijasta.

 

 

 

City Hotel N.U.T.S. (New Urban Time & Space) täytti kyllä nimensä asettamat ennakko-odotukset, kun tiskin takana istui nuori nätti japanilainen nainen ja tiskillä hänen ruskea moppibuudelinsa. Se oli kyllä ihan ystävällinen, nuoleskeli minunkin kättäni kun täytin sisääntulokorttia. Huoneessa on kaikki tarvittava, tirkistelijöitä ei tarvitse pelätä koska ikkunastamme näkyy puolen metrin päässä oleva seinä. Verenpunainen vessanallas, ruskea pytty ja vaaleasininen amme täyttävät tehtävänsä. Samoin 32 tuuman japanilaista yleä tarjoava tv, ylimääräisen hiljaisuuden peittävä tuuletin ja lämmitintä muistuttava ilmastointi, sen verran lämmintä ilmaa sieltä puskee.

 

Tämän pätkän kirjoitin tarjolla olleen pikakahvin voimilla, mutta nyt täytyy lähteä etsimään jotakin syötävää. Pähkinöitä olen uskaltanut jo ostaa, koska niiden pusseista näki sisällön selvästi. Mutta nyt pitäisi saada jotakin lämmintä sisään. Ruoanhakureissulla tarkoitukseni on tutustua Hombun sijaintiin, jotta pääsen sinne paikallista aikaa puoli seitsemäksi huomenaamulla ihmettelemään itse asiaa, jonka perässä tänne tulin: aikidoa.