(Kirjoitettu shinkansenissa välillä Tokio - Sakudaira maanantai-iltana 30.4.2012.)

Päästäksemme Naritan lentokentältä Tokion keskustaan tarvitsimme heti ensimmäiset junalippumme. Marssimme siis JR Linesin lipunmyyntitoimistoon. Meille ehdotettiin NEX + 2 000 ¥ Suica-kortti -yhdistelmää. Nex-osuus maksoi 3 000 ¥ ja sisälsi edestakaiset matkat Narita Express –junalla Naritan lentokentältä Tokion keskustaan (vaihtoehtoisia pysäkkejä mm. Shinjuku ja Tokio). Suica-kortti vastaa suomalaista HSL-matkakorttia, jolle ladataan arvoa ja käytetään matkojen mukaisesti. Suica-kortille ladatusta 2 000 ¥:stä on 500 ¥ panttia, jonka saa takaisin palauttamalla kortin johonkin JR:n toimistoon. NEX-suica –yhdistelmä on voimassa 2 viikkoa. Suicalla pääsee Tokion alueella liikkumaan niin junissa, metrossa, busseissa ja ilmeisesti myös joillakin vesibusseilla. Lisäksi sillä voi ostaa juotavia asemien automaateista ja maksaa matkatavaroiden lokerosäilytyksestä asemilla.


 
Tämä NEX-suica –yhdistelmä on palvellut erinomaisesti meitä, koska yhdistelmän lisäksi tarvitsimme vain yhdet toiset junaliput: matkalle Sakun kaupunkiin ja takaisin. Suica-kortin saldon tilanteen voi aina tarkistaa joka asemalla lippuautomaateista, joista pienen arvailun jälkeen löytää kyllä oikean napin saldolle (Tokion päärautatieaseman automaatissa piti painaa “Charge”-nappia). Ensimmäisen kerran yrittäessämme samaa Shinjuku-Gyounmae –asemalla meitä avusti japanilainen nuori herrasmies, joka etsi saldon automaatin japaninkielisestä osiosta ja sanoi anteeksipyydellen, että  “…because I am  Japanese and can read Japanese.” Kohteliaisuuden huippu kyllä. Suosittelen Suica-korttia lämpimästi Tokion alueella suihkaaville matkalaisille. Pidemmille matkoille kannattanee hankkia esim. Japani-passi tai JR East –passi, joista minulla ei ole kokemusta. Passin hankkiminen olisi tullut meille liian kalliiksi, kun Tokion sisäisten matkojen lisäksi käymme tosiaan luotijunalla eli shinkansenilla vain Sakussa n. 100 kilometrin päässä Tokiosta (yhdensuuntainen matka-aika 1 h 15 min, Japani-passi kannatta hankkia jos matkustaa Shinkansenilla yhteen suuntaan n. 3 tuntia joka vastaa matkaa Tokiosta Kiotoon).


 
Japanissa on muuten vasemmanpuoleinen liikenne. Tämä hämmentävä yksityiskohta oli jäänyt minulta täysin pimentoon ennen asian valkenemista Shinjukussa. Liikenteen vasemmanpuolisuus koskee kävelijöitäkin siinä mielessä, että mm. portaissa pitää ryhmittyä vasempaan reunaan. Samoin kävelyteillä ja ylittäessä suojateitä. Teiden kapeuden takia jalkakäytävät ovat kokemuksemme mukaan usein vain maalattu tien reunaan, usein vain toiselle puolelle. Erotuksena suomalaisista jalkakäytävistä, jotka on erotettu turvallisuussyistä itse autotiestä korotuksella. Autot ovat hämmentävän hiljaisia, mikä johtunee kyllä suurelta osin sähkö- ja hybridiautojen yleisyydestä. Näimme tänään jopa jeepin, joka kulki sähköllä.



Oman piristävän piiputuksensa Tokion äänimaailmaan tuovat laulavat liikennevalot: ainakin Shinjukussa ylitimme suurimpia risteyksiä vihreän valon klassisen musiikin säestyksellä. Musiikkia käytettiin myös Shinjukun puistossa ilmoituksena puiston sulkeutumisesta: http://classic-midi.com/midi_player/uta/uta_hotaru.htm. Hyvin huomaavaista, hyvin sujuvaa, hyvin japanilaista. Täytyy tutkia kotona tarkemmin, käytetäänkö samaa kappaletta laajemminkin ilmoituksena paikkojen sulkeutumisesta tai muuten.

No niin, löytyihän sitä tungosta. Kävimme tutustumassa Harajukun kaupunginosaan Tokiossa, ja ilmeisesti sunnuntain tarjoama vapaapäivä ja aurinkoinen ilma innoittivat paikalliset ulkoilemaan siinä määrin, että sekä kävelijäliikennettä että autoliikennettä ohjasivat poliisit pillien kanssa. Liikenne soljui kuitenkin eteenpäin ihailtavalla tehokkuudella.



























Harajukun puisto tarjosi läpileikkauksen paikallisten harrastamista koiraroduista ja piknikruoista. Puiston viereinen temppeli Meiji Jingu Shrine (http://www.meijijingu.or.jp/english/) sai ainakin minut kuvittelemaan itseni kimono päällä meditoimassa, niin rauhallinen ja eteerinen tunnelma aidatulla ja erikseen hoidetulla alueella oli. Temppelin sisällä vaelsimme erillisen pääsymaksun takana olleelle ”garden”-alueelle, jossa piti kävellä merkittyä polkua pitkin. Garden oli rakennettu jonkun edesmenneen keisarin kunniaksi, ja siellä löytyivät hänen viihdykkeekseen rakennetut teehuone ja kalalampi. Kalat näyttivät kyllä suomalaiseen ahveneen tottuneelle onkijalle ihan megasuurilta ja siltä, ettei niitä ihan millään tavallisella mato-ongella ylös saataisi.


 
Harajukun juna-aseman toisella puolella sijaitsee ostosalue, josta valitsemalla pienempiä sivukujia pääsi taas käsiksi paikallisten kivijalkaputiikkien ihmeelliseen maailmaan. Jos kärsit ostosmaniasta, en suosittele alueelle menemistä. Tai vaihtoehtoisesti varaa alueen läpikäymiseen vähintään pari vuorokautta. Meille alue tarjoili ankeriasta ja kuuman pienen ravintolan, jossa pääsimme maistelemaan ankeriaan ohella muutakin perinnejapanilaista ruokaa.
 
Hombu-dojolla kävin treenaamassa eilen. Ovella törmäsin ensimmäisenä venäläiseen aikidokaan, jonka olen tavannut aikaisemmin Suomessa. Pieni aikidomaailma. Pukuhuoneen löytäminen kesti hetken, koska en ajatellut sen olevan ovista se, joka oli peitetty kankaalla normioven sijasta. Harjoitussalin sisäänastumisrituaalin minulle näytti ystävällisesti liettualainen nainen, joka osasi sen verran englantia, että ymmärsi minun olevan paikalla ensimmäistä kertaa. Kiitos Sinulle! Itse treeneistä en muista juuri mitään, koska jännitin niin paljon pariani ja muita treenaajiani. Onneksi sain etukäteen neuvoa omilta seuralaisiltani siitä, ettei Hombulla vaihdeta treeniparia joka tekniikan kohdalla ellei vetäjä siihen erikseen kehota. Ei nimittäin kehdottanut, ja ymmärsin kumartaa aina uudelleen samalle parille. Jos joku epäilee aikidon tehokkuutta, kehotan käymään treeneissä täällä. Tai siis, ainakin oma kokemukseni puoltaa aikidon olevan hyvin tehokas itsepuolustualaji. Treeniurani Hombulla loppui kuitenkin lyhyeen, koska kansallisen lomaviikon takia paikka on suljettu tänään ja huomenna. Huomenna lähdemmekin jo Sakuun. Siellä sitten leiriä.
 
Ai niin, tänään eksyimme ensimmäistä kertaa oikein kunnolla. Ja vielä juna-asemalle! Menimme sisään Shinjukun aseman eteläportista etelä-itä-portin sijasta, emmekkä löytäneet enää määränpäähämme. Sen sijaan löysimme satoja metrejä ostoskeskusta… Tunnin sumbailun jälkeen onneksi onnisti, ja pääsimme vinguttamaan suicacarttejamme. Huomenna lisää!

Nyt tuntuu siltä, että aika loppuu ja näkemistä on vaikka kuinka paljon.
 
Shinjuku-ku on todella kaunis ja tuntuu ainakin meille hyvin autenttiselta Japanilta. Täällä tuoksuu erilaiselta kuin kotona. Jotenkin kevyemmältä ja neutraalimmalta. Japanilainen huomaavaisuus kattanee senkin, etteivät lukuisat ravintolat tuoksu ulospäin juuri ollenkaan, saati puske ulos ruoankäryä.
 
Ihmisten määrä ei näy eikä kuulu. Hiljaisuus on hämmentävää.



Vasta mentyämme eilen Shinjukun bilealueelle kuulimme aitoja japanilaisia ilonkiljahduksia ja pääsimme ihastelemaan heidän pukeutumistaitoaan.


 
Olen rakastunut pulloautomaatteihin. Olen kuin suomalainen lapsi karkkikaupassa ällistyneenä valikoimasta. Lisäksi rakastan ilmaisten vessojen laajaa verkostoa niin kauppakeskuksissa kuin puistoissa.
 
Jotenkin ihmisten määrä on mahdollistanut sen, että japanilaiset voivat erikoistua ja olla myös hyvin pieniä. Näimme eilen ravintoloita, joissa oli neljä penkkiä ja baaritiski. Miten sellainen menestyisi Suomesa? Lisäksi suomalaisten niin arvostama kivijalkamyymälä elää täällä kukoistusaikaansa. Kuka voisi vastustaa 24 h auki olevia ruokakauppoja, ravintoloita ja sekatavarakauppoja? Auton parkkeeraaminen on täällä aivan oma taidelajinsa. Tämä auto oli parkkeerattu hotellimme vastapäätä, kuvattu hotellimme 7. kerroksesta. Ja se ei koske seinää, tilaa oli 1,5 cm, kun kävimme katsomasta ihan läheltä!



Nyt nauttimaan lisää kauneutta. Lämpötila > 20°, ilmankosteus varmaan 50 %, tai siltä se ainakin tuntuu. 

 Lento lähti ja liiti läpi taivaan. Nimeltä mainitsemattoman suomalaisen lentoyhtiön tarjoama ruoka suoralla lennolla Helsinki-Narita oli alle opiskelijaruokalatason mutta piti elossa. Erehdyin rauhoittamaan kodinsiistimisestä villiintyneitä hermojani päivällisen kanssa tarjotulla ilmaisella punaviinillä. Olisi pitänyt ottaa olutta.

Ajanviettoa vajaan kymmenen tunnin lennolla tarjosi viihdekeskus, josta oli tavallisen leffatarjonnan lisäksi todella makeaa katsella matkantekoa kuvattuna sekä koneen nokasta että koneen pohjalta suoraan alaspäin. Lähtö ja laskeutuminen saivat uuden jännittävyyden visuaalisesta, mutta isossa koneessa niitä ei muuten juuri huomannut (verrattuna halpalentoyhtiöiden Oulu-Helsinki-lentoihin, joissa nousua ei voi olla missaamatta).

 

Viihdekeskuksen tarjonta oli monipuolista ja löysimme montakin mielenkiintoista leffaa katsottavaksemme. Tarjontaa kavensi kuitenkin ällistyksemme se, että koneessa humisi koko ajan (ilmastointi, itse lentäminen varmaankin) niin kovaa, ettei pelkkää englanninkielistä puhetta kuullut pienistä nappikuulokkeista, joilla tarjontaa pystyi katsomaan. Läheskään kaikissa leffoissa tai sarjoissa ei ollut valittavina tekstitystä englanniksi saati suomeksi. Myös lentoreittiä pystyi seuramaan reaaliajassa korkeus- ja nopeustietoineen. Jos sattuu omaamaan lomamökin Karjalassa Venäjän puolella, voi sitä yrittää ajankohtaistiedon avulla pongata istumapaikaltaan. Ihan kivoja yksityiskohtia tietää. Matkaa tänne kertyi Helsingistä pyöreästi 7888 km.

 

Maahantullessa piti olla täytettynä kaksi korttisysteemiä, jotka annettiin parin passintarkastuksen ja valokuvaus-sormenjälkisession aikana virkailijoille edellytyksenä maahanpääsylle. Naritan kentän tuloterminaali 2 suorastaan hämmensi meitä hiljaisuudellaan. Kello oli täällä aamu yhdeksän, kun laskeuduimme. Turistibyroon parin kartan kera suunnistimme junalippumyymälään huomataksemme missanneemme Tokion junan kahdella minuutilla. Saimme kuitenkin ostettua liput Narita Expressiin ja ylipuhuttua itsemme johonkin diiliin, johon kuului edestakaiset liput ja 2 000 yenin arvosta matkoja muilla junilla ja metrolla. Paikallinen matkakorttisysteemi ilmeisesti. Sopii kyllä sinänsä meille. Suosittelen lämpimästi tänne aikoville erilaisten lippusysteeminen perinpohjaista ennakkoselvitystä, koska vaihtoehtoja löytyy eikä myyjän englannintaitoon kannata luottaa tässä asiassa.

 

Itse junalaiturille pääsimme lopulta törmättyämme ensin junalaiturin porttiin (koska emme ymmärtäneet ajaa lippuamme läpi portin automaatista), hihiteltyämme linnunlaulua ja ystävällisiä neuvoja jakaville liukuportaille ja vessalle, joka sanoi Joonakselle jotakin japaniksi. Junalaiturilla hiljaisuus ja rauhallisuus jatkui, ja ällistyksemme junamme oli myöhässä. 

 

 

 

 

Useiden japaninkielisten kuulutusten jälkeen juna kuitenkin valui laiturille ja pääsimme lähtemään. Matkasta tuli ihan kotoinen VR mieleen, sen verran usein pysähdyimme ja ”We have stopped, because another train has passed us”. Ilmeisesti tapaus oli kuitenkin äärimmäisen harvinainen. Hitaus ei sinänsä meitä haitannut, koska tässä vaiheessa olimme valvoneet melkein vuorokauden ja silti suomen aikaa elävät kroppamme muistuttivat, että Suomessa minä olisin valmistautumassa aamutreeneihin.

 

Puolentoista tunnin pilkkimisen jälkeen nousimme junasta Shinjukun asemalla Tokiossa. Ensimmäinen huomio oli, ettei langaton internetyhteys toiminutkaan ja ollut ohjaamassa meitä reaaliajassa hotellille. No, eikun paikalliset halpissatikat kiskalta käteen ja suunnistamaan manuaalikartan avulla kaduille, joilla ei katukylttejä näkynyt. Parin ison tien ja metroaseman toimiessa tienviittoina löysimme kuitenkin kuin ihmeen kaupalla vain kaksinkertaisessa ajassa perille hotellin nettisivuilla luvatun kymmenen minuutin sijasta.

 

 

 

City Hotel N.U.T.S. (New Urban Time & Space) täytti kyllä nimensä asettamat ennakko-odotukset, kun tiskin takana istui nuori nätti japanilainen nainen ja tiskillä hänen ruskea moppibuudelinsa. Se oli kyllä ihan ystävällinen, nuoleskeli minunkin kättäni kun täytin sisääntulokorttia. Huoneessa on kaikki tarvittava, tirkistelijöitä ei tarvitse pelätä koska ikkunastamme näkyy puolen metrin päässä oleva seinä. Verenpunainen vessanallas, ruskea pytty ja vaaleasininen amme täyttävät tehtävänsä. Samoin 32 tuuman japanilaista yleä tarjoava tv, ylimääräisen hiljaisuuden peittävä tuuletin ja lämmitintä muistuttava ilmastointi, sen verran lämmintä ilmaa sieltä puskee.

 

Tämän pätkän kirjoitin tarjolla olleen pikakahvin voimilla, mutta nyt täytyy lähteä etsimään jotakin syötävää. Pähkinöitä olen uskaltanut jo ostaa, koska niiden pusseista näki sisällön selvästi. Mutta nyt pitäisi saada jotakin lämmintä sisään. Ruoanhakureissulla tarkoitukseni on tutustua Hombun sijaintiin, jotta pääsen sinne paikallista aikaa puoli seitsemäksi huomenaamulla ihmettelemään itse asiaa, jonka perässä tänne tulin: aikidoa.

 

 

 

 

Puoli tuntia niin pääsen nousemaan auton kyytiin, joka vie minut Helsinki-Vantaan lentokentälle.

Kaksi tuntia viisi minuuttia, niin kone nousee.

Aikidomatka, jonka aikana pääsen tutustumaan lajin alkusijoihin ja päämajaan. Jännittää!

 

Päivitän tänne tuntoja ja ei-tuntoja matkan aikana,  jos koneeni vain suostuu kommunikoimaan vieraan maan langattoman netin kanssa ja ottamaan vastaan adapterin muuntamaa virtaa.